Leevi Madetoja, säveltäjä Kimmo Korhonen (Fimic)

Leevi Madetoja (Oulu 17.2.1887 - Helsinki 6.10.1947) oli Sibeliusta seuranneen suomalaisen romantikkopolven ehkä merkittävin edustaja. Hän liittyi ajallisesti myöhäisromantikkoihin, mutta vältti näiden musiikille ominaista paisuttelua. Pikemminkin Madetojan teoksissa on kyse eräänlaisesta klassisoituvasta myöhäisromantiikasta. Madetojan säveltäjäkuvassa yhdistyvät suomalaiskansallisen alakuloiset ja ranskalaisittain hienostuneet ulottuvuudet. Hänen keskeisiä teoksiaan ovat kolme sinfoniaa ja kaksi oopperaa.

Madetoja murtautui suomalaisen musiikkiyleisön tietoisuuteen ensimmäisellä, erinomaisen arvostelu- ja yleisömenestyksen saaneella sävellyskonsertilla Helsingissä syyskuussa 1910. Konserttia olivat edeltäneet neljän vuoden musiikkiopinnot Helsingissä, niistä kaksi viimeistä Sibeliuksen oppilaana. Madetoja oli merkittävin Sibeliuksen harvoista sävellysoppilaista. Vaikka hän sai tältä jonkin verran vaikutteita, hän pystyi luomaan itsenäisen tyylin.

Pian sävellyskonsertin jälkeen Madetoja lähti ensimmäiselle ulkomaiselle opintomatkalleen Pariisiin. Suunnitellut opinnot Vincent d'Indyn johdolla jäivät toteutumatta, mutta muutoin Madetoja omaksui hedelmällisiä virikkeitä kaupungin musiikkielämästä. Myöhemminkin hän oleskeli useita kertoja Ranskassa ja viihtyi maassa hyvin. Syksyllä 1911 Madetoja matkusti Wieniin, jossa hän opiskeli syyskauden Sibeliuksen entisen opettajan Robert Fuchsin johdolla, mutta yhtä läheistä suhdetta kaupunkiin ei syntynyt kuin Pariisiin. 

Jo varhain painopiste orkesterimusiikkiin

Vaikka Madetojan varhaiseen tuotantoon kuuluu useita lauluteoksia ja jonkin verran kamarimusiikkia - mm. romanttisen kuohuva pianotrio (1909) ja lyyrisen hienostunut viulusonaatti (1913) - painopiste siirtyi jo 1910-luvulla orkesterimusiikkiin. Ensimmäisen sävellyskonsertin huomatuin teos oli Sinfoninen sarja (1910), johon sisältyvä Elegia on yksi Madetojan suosituimmista miniatyyreistä. Muita varhaisia orkesteriteoksia ovat ulkomaisten opintojen aikana valmistuneet Konserttialkusoitto (1911) ja Tanssinäky (1911) sekä niitä pateettisempi, paikoin Tshaikovskin vaikutusta henkivä Kullervo (1913), Madetojan orkesterituotannon ainoa Kalevala-aiheinen teos.

Ensimmäinen sinfonia (1916) on olemukseltaan hillityin ja pelkistetyin Madetojan sinfonioista. Se on silti hyvä osoitus hänen luontaisesta sinfonikonlaadustaan ja jo hieno saavutus sinänsä. Toisessa sinfoniassa (1918) mittakaava laajenee merkittävästi. Samalla teoksen ilmaisu tulee painokkaammaksi ja laaja-alaisemmaksi ja ulottuu herkästä lyyrisyydestä sotaisaan dramaattisuuteen.

Toisen sinfonian kantaesitys oli loistava voitto Madetojalle, mutta vielä suuremman triumfin hän koki oopperan Pohjalaisia (1923) ensi-illassa Helsingissä lokakuussa 1924. Teos nostettiin nopeasti suomalaisten kansallisoopperan asemaan, ja se on paitsi aiheeltaan myös kansansävelmien käytössään yksi Madetojan kansallisimmin suuntautuneista teoksista. Aidon musiikkidramaatikon vaistolla Madetoja on yhdistänyt koomiset ja traagiset elementit vakuuttavaksi kokonaisuudeksi.

Suuria sinfonisia mestariteoksia

Kolmas sinfonia (1926) on Madetojan orkestraalinen mestariteos ja Sibeliuksen jälkeisen suomalaisen sinfoniakirjallisuuden hienoimpia saavutuksia. Se ei ole yhtä dramaattinen kuin suurieleinen toinen sinfonia mutta vastaavasti hienostuneempi, sävykkäämpi ja sisäisesti rikkaampi. Siinä tulee esiin hänen gallialaisempi puolensa. Ranskalainen musiikintutkija Henri-Claude Fantapié on todennut, että teoksen lisänimi voisi olla "Sinfonia gallica".

Samaa hienostunutta lähestymistapaa edustavat myös Huvinäytelmäalkusoitto (1923) sekä musiikki japanilaiseen aiheeseen perustuvaan balettipantomiimiin Okon Fuoko (1927). Varsinaisena näyttämöteoksena Okon Fuokoa ei ole pidetty erityisen onnistuneena, mutta siitä muokattu orkesterisarja on Madetojan hienoimpia teoksia ja sikäli hänelle poikkeuksellinen, että siinä kosketetaan hetkittäin ajan neoklassismia.

Madetoja, kuoromusiikin mestari

Madetojan viimeisiin huomattaviin teoksiin kuuluu hänen toinen oopperansa Juha (1934). Se on otteeltaan Pohjalaisia sinfonisempi, hienostuneempi ja eheämpi, eikä siinä suomalaiskansallisesta aiheesta huolimatta käytetä kansansävelmiä. Teos ei kuitenkaan ole saavuttanut Pohjalaisten suosiota. Juhan jälkeen Madetojan luovat voimat alkoivat vähitellen hiipua. 1930-luvulla hän työskenteli pitkään neljännen sinfonian parissa, mutta hänen oman kertomansa mukaan teos katosi pariisilaiselta rautatieasemalta vuonna 1938, eikä hän myöhemmin jaksanut kirjoittaa teosta uudelleen.

Orkesteriteosten ja oopperoiden lisäksi Madetoja oli myös huomattava kuoromusiikin säveltäjä, monien mielestä Suomen musiikin hienoin. Madetojan kuoroteoksia hallitsee samantapainen sävymaailman ja harmonian vivahteikkuus ja rikkaus, joka on ominaista myös hänen orkesterimusiikilleen. Lisäksi myös Madetojan yksinlaulutuotannossa on arvokkaita teoksia, esimerkiksi laulusarja Syksy (1930). Aikuiskauden huomattavia pienelle kokoonpanolle kirjoitettuja soitinteoksia ovat hienostunut pianosarja Kuoleman puutarha (1918-1919) sekä Lyyrillinen sarja sellolle ja pianolle (1922). 

Kuriositeettina voidaan mainita, että vaikka Madetojan oma instrumentti oli kantele, hänen ei tiedetä säveltäneen kanteleelle yhtään teosta.

Kimmo Korhonen (Fimic)